Elämän varjopuolella elävät

Päivä päivältä ilmapiiri ”kirkonkylällä” senkuin ahdistaa..

Tuli tässä eilen taas sellainen olo, että hohhoijaa kun ei taida kaikki kampuksen opiskelijat olla kauhean kypsiä käytökseltään. Nimittäin kun olimme lopettamassa erästä luentoa, niin eikös heti ovi avautunut ja sisään hyökkäsi seuraavalle luennolle tulevat opiskelijat. Emme olleet edes ehtineet laittaa kamojamme laukkuun, kun kaksi naisopiskelijaa, joita emme olleet aikaisemmin  nähneet tai puhuneet heidän kanssaan, pamauttivat tavaransa pulpettiemme päällä hyvin aggressiivisesti. Toinen heistä kysyi chichewan kielellä meiltä että mitä kuuluu, ja kuitenkin kasvot olivat hyvin vihaiset . Heistä aisti hyvin vahvasti, että halusivat meidän lähtevän hyvin liukkaasti pois paikalta. Tämä asenne meitä kohtaan alkaa olla tosissaan päivä päivältä aivan uskomatonta! Tosissaan tämä opiskelupaikkamme on suoraan sanottuna aikamoinen pikkukylä, jossa on ahdistava ilmapiiri meitä valkoisia kohtaan, mikä tulee vain koko ajan vahvemmin esiin. Tulee vain hyvin selvästi mieleen kysymys siitä, onko tämä opiskelulaitoksemme, tai koko ”kaupunki” todella valmis ottamaan vaihto-opiskelijoita (ulkomaalaisia) vastaan, jos tämä yleinen fiilis meitä kohtaan on ollut koko tämän ajan tälläistä? Itselläni alkaa todella ymmärrys kohta loppumaan..Tässä vain huomaa sen, kuinka pienellä (vahvasti uskonnollissävytteisellä) paikkakunnalla ollaan hyvin sisäänpäinlämpiäviä, ja harvassa on ne ihmiset, jotka käyttäytyvät meitä kohtaan aidon ystävällisesti. He saavat meidät jaksamaan vielä tämän lyhyen loppuajan. En halua valittaa joka kerta tästä asiasta, mutta tälläistä jokapäiväistä asiaa ei vaan voi sivuuttaa noin vaan. Alkaa oma fiilis laskemaan aika pahasti. Eräs suomalainen reppureissaaja, johon törmäsimme täällä Malawissa, sanoi, että hänelle riitti yksi päivä tässä kaupungissa, sillä aisti hyvin vahvan rasistisen ilmapiirin, jota ei muualla Malawissa, tai muissa maissa, ollut kokenut. Joten emme tosiaankaan ole ainoita, jotka ovat kokeneet tälläistä. Ikävä kyllä vain on todettava se, että ihonvärillä on nähtävästi väliä. Malawi on kokonaisuudessaan hieno ja kiehtova maa, jossa haluaisi  myös tulevaisuudessa vierailla, ja mahdollisesti myös työskennellä jossain muodossa, mutta tämä meidän asuinpaikkamme ei kyllä nyt houkuta tulemaan takaisin. Jos tähän maahan saapuu uudestaan, niin asustelen mieluummin sitten toisella paikkakunnalla.

Muutama juttu joka jää kyllä mietittymään, on nämä lapset täällä – katulapset, jotka pyytävät rahaa ruokaan ja jotka kävelevät paljain jaloin. Mikä on heidän kohtalonsa? Miten heille tulee käymään? Välillä omat ajatukset ovat täysin turtana, ja toisinaan taas tajuaa totaalisesti kuinka raakaa tämä elämä voi joillekin ihmisille toisinaan olla. Kuten Leevi and the Leavingsin biisissäkin lauletaan jotenkin näin: ”Kuinka raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan”. Miksi jotkut joutuvat elämään kaduilla, ja kokemaan sellaisia asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi kokea? Miksi ylipäätänsä lapset joutuvat maksamaan kovan hinnan yhteiskunnan epäkohdista?

Viimeksi Lilongwessa käydessäni satuin huomaamaan hyvän kirjakaupan, jossa oli paljon kiehtovia kirjoja. Siellä huomasin erään kirjan kannen, jossa on iso kuva lapsesta sotilaskypärä päässä. Katse on täynnä vihaa, joka vangitsee ja pakottaa hankkimaan kirjan. Kyseinen kirja on nimeltään They Fight Like Soldiers, They Die Like Children, ja sen on kirjoittanut Romeo Dallaire. Kyseinen teos kertoo Ruandan lapsisotilaista, joihin Dallaire törmäsi ollessaan kenraalina YK:n tehtävissä. Se on paikoittain hyvinkin rankkaa (oksettavaa) luettavaa, mutta jos kuitenkin kyseinen aihe kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen teoksen. Kirja tuo todella hyvin esille sen, miten raa´asti lapset sotketaan aikuisten sodankäyntiin, ja miten se tuhoaa samalla lapsuuden.

Paljon on kysymyksiä, mutta vähän on vastauksia ja oikeita ratkaisuja..