Vuoren puhdistava voima

Olipa kerrassaan mainio ja rentouttava viikonloppu. Jätimme Zomban perjantaina taaksemme, ja suuntasimme etelään päin – Mulanjen vuorelle. Itse Mulanjen paikkakunta sijaitsee lähellä Mosambikin rajaa, ja sen lähettyvillä on myös laajoja teeplantaaseja, jotka kuulemma ovat Afrikan vanhimpia teen kasvatusalueita. Kun ekaa kertaa näimme minibussin ikkunasta kyseisen vuoren ja paikkakunnan, suumme loksahtivat auki hämmästyksestä! Mulanje-vuori on todella massiiviinen, ja useat tulevat sinne patikoimaan viikoksi. Itsellämme ei valitettavasti ollut aikaa kuin pari päivää, ja kun meillä ei ollut täysin riittäviä varusteita, tyydyimme patikoimaan vuoren juurella yhden päivän. Suuntasimme vuorelle Likhubula Forestry Stationin kautta. Oli rankkaa nousta jo vuoren juurelle, joten ehkä ihan hyvä ettemme haukanneet kerralla liian isoa kakkupalaa vaan tyydyimme tutustumaan vuoren juurta. Meillä meni suunnilleen 45 minuuttia kävellä ylös. Olimme jo aivan läkähdyksissä, kunnes meille alkoi valaistumaan millaiset näkymät vuorelta oikein onkaan! Sanoinkuvaamatonta kauneutta joka puolella.

                                                                       

 Ja sitten..

aloimme nähdä vesiputouksen ja kuulla sen kauniin solinan. Lähestyessämme vesiputousta, aloin ekaa kertaa tuntea olevani keskellä Avara Luonto-dokumenttia. Hyppelimme kiviltä toisille, ja tunsin hetken olevani lapsuusajan seikkailuissa. En suoraan sanottuna tuntenut minkäänlaista pelkoa, kun hypin jyrkiltä kiviltä toiselle, samalla kun kovalla voimalla virtaava vesi pyyhki kiviä. Olin varma ja innoissani. Saapuessamme virtauksen toiselle puolelle, otin uikkarit ja sitten se oli menoksi! Vesi oli ihanan kylmää kaiken sen kuumuuden vastapainoksi mitä oli patikoinnin ajan kokenut. Vesiputous pauhasi taustalla, ja siinä sitten polskuttelin tovin totaalisen onnellisena. Yksi haave oli toteutunut. Siinä vesiputouksen juurella pyyhkiytyi kaikki huolet ja murheet. Vielä parin päivän jälkeenkin, tuntuu kuin vuoren vesi virtaisi verisuonissani. Kenties se on vain todella vahva muistijälki. Hymyilin leveästi koko paluumatkan, kun kävelimme maissipeltojen ja kauniiden kukkien ohi päätielle. Lopun kruunasi matola-matka. Hiukset hulmuten ja kylämaisemat ohi viuhahtaen, tunsin taas sen riemun fiiliksen. Kaiken viimeaikaisen ikävän jälkeen, muistui vahvasti minkä takia pidän tästä maasta niin kovasti. Tämä reissu meni ehdottomasti minun Malawin top 5:een. Kiitos Mulanje kaikesta!!

 

Elämän varjopuolella elävät

Päivä päivältä ilmapiiri ”kirkonkylällä” senkuin ahdistaa..

Tuli tässä eilen taas sellainen olo, että hohhoijaa kun ei taida kaikki kampuksen opiskelijat olla kauhean kypsiä käytökseltään. Nimittäin kun olimme lopettamassa erästä luentoa, niin eikös heti ovi avautunut ja sisään hyökkäsi seuraavalle luennolle tulevat opiskelijat. Emme olleet edes ehtineet laittaa kamojamme laukkuun, kun kaksi naisopiskelijaa, joita emme olleet aikaisemmin  nähneet tai puhuneet heidän kanssaan, pamauttivat tavaransa pulpettiemme päällä hyvin aggressiivisesti. Toinen heistä kysyi chichewan kielellä meiltä että mitä kuuluu, ja kuitenkin kasvot olivat hyvin vihaiset . Heistä aisti hyvin vahvasti, että halusivat meidän lähtevän hyvin liukkaasti pois paikalta. Tämä asenne meitä kohtaan alkaa olla tosissaan päivä päivältä aivan uskomatonta! Tosissaan tämä opiskelupaikkamme on suoraan sanottuna aikamoinen pikkukylä, jossa on ahdistava ilmapiiri meitä valkoisia kohtaan, mikä tulee vain koko ajan vahvemmin esiin. Tulee vain hyvin selvästi mieleen kysymys siitä, onko tämä opiskelulaitoksemme, tai koko ”kaupunki” todella valmis ottamaan vaihto-opiskelijoita (ulkomaalaisia) vastaan, jos tämä yleinen fiilis meitä kohtaan on ollut koko tämän ajan tälläistä? Itselläni alkaa todella ymmärrys kohta loppumaan..Tässä vain huomaa sen, kuinka pienellä (vahvasti uskonnollissävytteisellä) paikkakunnalla ollaan hyvin sisäänpäinlämpiäviä, ja harvassa on ne ihmiset, jotka käyttäytyvät meitä kohtaan aidon ystävällisesti. He saavat meidät jaksamaan vielä tämän lyhyen loppuajan. En halua valittaa joka kerta tästä asiasta, mutta tälläistä jokapäiväistä asiaa ei vaan voi sivuuttaa noin vaan. Alkaa oma fiilis laskemaan aika pahasti. Eräs suomalainen reppureissaaja, johon törmäsimme täällä Malawissa, sanoi, että hänelle riitti yksi päivä tässä kaupungissa, sillä aisti hyvin vahvan rasistisen ilmapiirin, jota ei muualla Malawissa, tai muissa maissa, ollut kokenut. Joten emme tosiaankaan ole ainoita, jotka ovat kokeneet tälläistä. Ikävä kyllä vain on todettava se, että ihonvärillä on nähtävästi väliä. Malawi on kokonaisuudessaan hieno ja kiehtova maa, jossa haluaisi  myös tulevaisuudessa vierailla, ja mahdollisesti myös työskennellä jossain muodossa, mutta tämä meidän asuinpaikkamme ei kyllä nyt houkuta tulemaan takaisin. Jos tähän maahan saapuu uudestaan, niin asustelen mieluummin sitten toisella paikkakunnalla.

Muutama juttu joka jää kyllä mietittymään, on nämä lapset täällä – katulapset, jotka pyytävät rahaa ruokaan ja jotka kävelevät paljain jaloin. Mikä on heidän kohtalonsa? Miten heille tulee käymään? Välillä omat ajatukset ovat täysin turtana, ja toisinaan taas tajuaa totaalisesti kuinka raakaa tämä elämä voi joillekin ihmisille toisinaan olla. Kuten Leevi and the Leavingsin biisissäkin lauletaan jotenkin näin: ”Kuinka raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan”. Miksi jotkut joutuvat elämään kaduilla, ja kokemaan sellaisia asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi kokea? Miksi ylipäätänsä lapset joutuvat maksamaan kovan hinnan yhteiskunnan epäkohdista?

Viimeksi Lilongwessa käydessäni satuin huomaamaan hyvän kirjakaupan, jossa oli paljon kiehtovia kirjoja. Siellä huomasin erään kirjan kannen, jossa on iso kuva lapsesta sotilaskypärä päässä. Katse on täynnä vihaa, joka vangitsee ja pakottaa hankkimaan kirjan. Kyseinen kirja on nimeltään They Fight Like Soldiers, They Die Like Children, ja sen on kirjoittanut Romeo Dallaire. Kyseinen teos kertoo Ruandan lapsisotilaista, joihin Dallaire törmäsi ollessaan kenraalina YK:n tehtävissä. Se on paikoittain hyvinkin rankkaa (oksettavaa) luettavaa, mutta jos kuitenkin kyseinen aihe kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen teoksen. Kirja tuo todella hyvin esille sen, miten raa´asti lapset sotketaan aikuisten sodankäyntiin, ja miten se tuhoaa samalla lapsuuden.

Paljon on kysymyksiä, mutta vähän on vastauksia ja oikeita ratkaisuja..

Aika alkaa loppumaan..

Aika alkaa käymään vähiin..

Tammikuu alkaa olla lopuillaan, ja samoin aikani täällä Malawissa. Helmikuun 20.päivä pitäisi sitten olla jo lentokoneessa kohti kotimaata. Ja onhan tässä jo hieman tullut ikävä ruisleipää ja muita suomalaisia juttuja. Jopa suomalaista musaa on tullut kuunneltua, jota en olisi voinut uskoa tekeväni, mutta niin vain kävi. Tässä on ehtinyt miettimään jo näitä menneitä kuukausia, ja mitä kaikkea on oppinut niin kulttuurieroista, ihmisluonnosta, rasismista, itsestään ja sosiologiasta. Kaikenlaista – sekä hyvää että pahaa. Stereotypiat eri kansoista ovat olemassa, ja ne ikävä kyllä tulevat tässä pienessä paikkakunnassa, jossa opiskelen, todella selvästi esiin. Valkoiselle naiselle voi nähtävästi huudella mitä vain, ja hänellä on täällä maine, johon et voi itse kovinkaan paljon vaikuttaa. Arkielämässä rasismi ja ihmisten luokittelu on ollut melkein jokapäiväistä, ja siihen olen suoraan sanottuna täällä opiskelupaikassa jo aivan väsynyt. Jos jo pikkulapset huutavat meille melkein mitä tahansa, niin mitä se kertoo heidän kasvatuksestaan ja asenteistaan vieraita kulttuureja kohtaan? Tämän kysymyksen voi laittaa myös sinne Suomeen, jossa tätä samaa tapahtuu joka päivä. Onneksi meitä on kaksi matkassa, joten voimme puhua keskenämme näistä asioista, jotka saavat pohtimaan kulttuurieroja ja niiden perimmäisiä syitä.

Toisinaan turhautumispiste on ollut täysillä – viimeksi sunnuntaina, kun odotimme Lilongwessa bussissa yli 3h, jotta kyseinen kulkuneuvo lähtisi matkaamaan takaisin Zombaan. Mitään syytä ei annettu, ja porukka alkoi jo kiehumaan, syystäkin. Plussaa kyseisessä bussimatkassa oli ne henkeäsalpaavat maisemat, joita ikkunasta näkyi. Yltäkylläinen maaseudun vehreys, majesteettiset vuoret, täynnä elämää olevat pikkukylät markkinoineen ja jalkapallo-otteluineen.

Opiskelu on ollut toisinaan hyvin antoisaa, ja olen varsinkin tykännyt kursseista, joissa on käsitelty feminismiä (vieläkin todella tarpeellinen tässä maailmassa – minun mielipide) ja terveydenhuoltoa Malawissa. Toisinaan opettajat eivät ole ilmestyneet paikalle, joten välillä on taas lampsittu kampukselle ihan turhaan. Kunhan nuo kokeet saisi vielä tehtyä hyvissä ajoin ennen helmikuun puoltaväliä, olen onnellinen.

Viime viikon tiistaina (15.1) täällä Malawissa vietettiin John Chilembwen päivää, joka oli yleinen pyhäpäivä. Ai ei sano mitään kyseinen nimi? Noh kyseinen herra ei taida olla kovinkaan tunnettu Malawin rajojen ulkopuolella. Hänen kasvonsa koristavat kwachan seteleissä, ja viime tiistaina hänen kuvansa oli sanomalehdissä melkein joka sivuilla. John Chilembweä (1871-1915) (kts.alla oleva kuva) pidetään täällä eräänlaisena kansallissankarina ja marttyyrinä, joka kuoli aatteensa takia. Hän oli poliittisesti aktiivinen pastori, joka opiskeli Yhdysvalloissa ja sai sieltä vaikutteita vastustamaan kotimaansa kolonisaatiota (Malawi on entinen Brittien siirtomaa) sekä tukemaan ´Afrikka afrikkalaisille´ - ideologiaa. 

Viime viikolla oli myös mielenosoitus muutamissa kaupungeissa, koskien jatkuvaa elintasokustannusten nousua. Mielenosoitukset olivat tällä kertaa rauhalliset, mikä oli vastakohta vuoden 2011 mielenosoituksille, joissa menetettiin myös ihmishenkiä. Lehdissä hehkutettiin kuinka demokratia on voittanut, kun mielenosoitukset sujuivat ongelmitta. Hyvä näin.

Viikot senkuin vähenevät, joten viikonloppuisin pitää sitten matkustella muihin paikkoihin, jotta kerkeää nähdä myös jotain muutakin kuin tätä Zombaa. Ensi kertaan!

Uuden vuoden alussa

Nyt on sitten lomat pidetty, ja tarkoitus olisi taas jatkaa opintoja. Joululoma meni leppoisasti Lake Malawin rannalla, jokapäiväisen auringonpaisteen saattelemana. Kävin jopa uimassa, vaikka tiesin että kyseisessä järvessä piilee bilhartsian vaara. Mutta pakko oli päästä pulahtamaan siinä paahteessa! Olimme Cape Maclearilla, pienessä rantakylässä, jossa oli lodgeja lodgen perään, ja siinä vieressä myös paikalliset kyläläiset asuivat. Eräänä sunnuntaina näimme jopa maan presidentin Joyce Bandan vierailevan siellä. Hänen kunniakseen oli kunnon seremoniat pystyssä, puhallinorkesterin ja paikallisten kyläläisten tanssin ja laulun muodossa.

Oli ihanaa kokeilla ekaa kertaa elämässään kajakointia (rankkaa puuhaa), ja toisaalta vaan istua riippukeinussa katsellen järvimaisemaa. Mitä rentoutusta! Kaikista parhain kokemus oli matkustaa matolalla (auton avolavalla), paikallisia teitä ylös alas, samalla kun taivas salamoi ja tulikärpäset lentävät. Tukka vaan hulmusi ja huusin riemusta!:) Hieno kokemus!

Lomaa varjosti vain tuo yksi viheliäinen, matkaajan epätoivottu kaveri – ripuli. Se sitten iski kuin iskikin minuun, ja nyt alkaa vasta pikkuhiljaa toipumaan, kun noin yli viikko on vierähtänyt. Never again, please!! Epäilen vahvasti saaneeni sen eräästä ravintolasta, jossa keittiöstä kuului lupaavasti mikron pling-ääni, ja jossa epäilyttävästi ruokapöydissä parveili kymmeniä kärpäsiä. :((.

Nyt kohti tervehtymistä!

Tässä kuvia Cape Maclearilta: mukana rantaa, kaloja ja kanoja seka Lake Malawi National Park

 

 

Nyt vaan odottelee, että saisi kurssit kunnialla päätökseen, ja aikataulut pitäisivät paikkansa, jotta pääsisi sitten myös ajallaan lähtemään! Lets hope so.